Talon pitää hengittää...

Sanoi rouva ja päätti tapetoida vanhojen kupruilevien pinkopahvien päälle, työ sujui aluksi kuin tanssi. Vanha käsinpainettu paperitapetti toimi kuin ajatus vanhan seinän kanssa. Kunnes tuli huone jonka joku oli tapetoinut järkyttävällä koho tapetilla. Meni päivä, kaksi, kolme, verinen taistelu vastaan ihminen ja seinä. Minä voitin, mutta sanotaan että nähtyäni lopputuloksen unohdin itse hengittää. Niin paljon otti aivoon! Kupruilevat saumat, tapetit jotka kilon liisterikerroksesta huolimatta eivät ottaneet tasaisesti kiinni. Lähdin keräämään omenia ja muistamaan että tärkeintä maailmassa on hullun kiireisen pieni budjettisen remontin keskellä muistaa itse hengittää. Olla mukana luomassa niin että vähät välittää siitä onko lopputulos täydellinen. Emmehän ole sitä itsekään, vanha patina, rapistuminen on kaunista. Samaa voi kertoa itselleen katsoessaan peilikuvaansa kun tekee n. kaksitoista tuntisia remonttipäiviä. Jokainen kurttu naamassa kertoo siitä että on elänyt. Itkenyt, nauranut. Uskaltanut toteuttaa omia unelmiaan. Tapetoinut...