Miltä tuntuu löytää itsensä...

En minä vain tiedä. Itsensä löytäminen on jotain mitä en koskaan ole kohdannut. Sen sijaan olen kadottanut itseni tuhansia kertoja, uudelleen ja uudelleen. Hämmästellyt sitä mihin se taas katosi. Mutta miten voi kadottaa jotain mitä ei ole koskaan löytänytkään. Siinäpä vasta pohtimista pienelle kotifilosofille. Miltä tuntuisi oikeasti löytää itsensä? Suoraan sanottuna helvetin pelottavalta. Mitä minä olisin ilman tätä jatkuvaa rämpimistä, tuskallista etsintää. Ilman pään jatkuvaa pulputusta kaikesta maan ja taivaan välillä. Itsestäni eksymistä. Mihin minä käyttäisin kaikki ne tunnit jotka tähän saakka olen kadottanut turhaan huolehtimiseen, pelkäämiseen, stressaamiseen. Miltä tuntuisi olla kokonainen päivä ihan rauhassa. Omalta itseltään. Paetessaan itseään ihminen pyrkii eroon kaikesta siitä minkä luulee aiheuttavan ahdistusta sisällään. Ihmetellen sitä että löytää itsensä uudelleen ja uudelleen loputtomasta näytelmästä jossa roolihenkilöt vain muuttuvat mutta käsikirjoitus toistaa itseään. Mikä tätä maailmaa ja sen ihmisiä vaivaa, ihmettelee sisällään. Nämähän on kaikki ihan sekaisin. Kunnes pysähtyy yksinäisyyteen ja huomaa ettei tuska katoa minnekään. Ei vaikka matkustaisi kuinka kauas se seuraa mukanasi. Sisällä syttyy hiljainen ymmärryksen valo. Kaikki se mitä pakenen on minussa itsessäni, sisälläni. Päästäkseen vapaaksi on siis erottava omasta itsestään. Aloitettava alusta jokaisena päivänä. Itsensä kanssa.

Pystyykö mieltä kouluttamaan, johtamaan omia ajatuksiaan niin että löytää sisäisen rauhan tässä kaikki heti mulle yhteiskunnassa. Ehkä. hitaasti, itseään tarkkailemalla. Päätän aloittaa taas, alusta oman itseni kanssa. Ostin sille ruusuja ja keitin teetä ja kerroin että ruusujen tärkein tehtävä on näyttää kauniilta ja tuottaa iloa ympärilleen. Ei ruusu suorita tehtäväänsä. Se vain on ja säteilee. Tai mistä minä tiedän mitä ruusun päässä liikkuu....ehkä se kadehtii naapuriaan jonka lehdet ovat niin täydelliset ja oikean sävyiset :)