Suru

Silloin kun elämä näyttää rankkoja puoliaan, silloin kun on niin vaikeaa hyväksyä suru ja kipu ja kuolema osaksi elämää minä askartelen, tai ompelen, luon jotain. Puran tuskani johonkin kauniiseen luomukseen. Samalla sydämeni tekee selvityskarttaa siitä kokemuksesta joka laittaa minut polvilleni.

Kirpputorit ovat minun maailmani, aarreaittani. Teen usein uskomattomia löytöjä, ensin mielikuvituksellani. Lähetän selkeän toiveen universumille siitä mitä etsin, menee hetki ja löydän kirpputorilta juuri sen mitä tilasin. Niin kuin nämä pienet leivosvuoat. Niin hurmaavia. Olin jo valmiiksi hahmotellut niistä maailman kauneimpia joulukuusen koristeita. Sellaisia joita katsoessa henki salpautuu ja silmät kostuvat. Jouluna minä sytytän kymmeniä kynttilöitä kaikille niille joita rakastan, ihmisille ja enkeleille. Kaikille niille joiden tunnen olevan lähellä vaikkeivat enää ihmiskehossa vaellakkaan.

Tänä jouluna minä sytytän yhden ylimääräisen kynttilän, rakkaudelle joka on läsnä joka hetki. Jopa silloin kun kohtaamme kuoleman.

Jopa silloin kun tuntuu että olet ihan yksin. Rakkaus on siinä. Sinussa. Rakkautta ei tarvitse etsiä, löytää, ansaita. Rakkaus on olotila.

Mukanani askartelemassa ovat 9 ja 4 vuotiaat tähtisilmät. Otamme materiaaliksi peltiset säilykepurkin kannet. Hämmästelemme yhdessä sitä miten kauniita juttuja roskasta voikaan syntyä. Pieni pyytää minua kirjoittamaan työstämänsä lasipurkin sisään lappuun. Äiti minä rakastan sinua.

Huomaan isomman kirjoittaneen viestin purkin kanteen. Tärkeän muistuksen.

Pidetään rakkaita kädestä kiinni. Mikään ei ole itsestäänselvää.