Oravanpyörässä...

Minä Maria. Supersuorittaja, jatkuva tekeminen on toinen nimeni. Aloitin ensimmäisen perheen kanssa. Tein hulluna töitä, remontoin kolme vanhaa taloa. Pyöritin omaa yritystä. Keräsin kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Pelkäsin hulluna sitä että menetän kaiken. Ettei onni juoksekaan mukanani kaiken sen mukana mitä minulla oli. Ajattelin että elämä on etelänmatkasta seuraavaan. Että lapseni kasvavat onnellisiksi täydellisen kulissin keskellä. Miten väärässä olinkaan. Menetin kaiken, turvan. Lapseni eksyivät, voivat pahoin. Minä huusin öisin tuskasta rukoillen ja peläten. Päätin että teen mitä vain ymmärtääkseni elämän syvemmän olemuksen, tarkoituksen. En tiennyt mitä se tarkoitti käytännössä. Lähdin matkalle jolle ei ollut tapaturmavakuutusta, ei ohjekirjaa oli vain sydän joka pakotti kulkemaan kohti pelottavaa luopumista. Irtipäästämistä. Yksi kerrallaan luovuin kaikesta. Viimeisenä unelmieni kodista, pitkästä liitosta, turvasta. Kaikesta siitä mitä olin rakentanut. Jäljelle jäi muutama Ikean kassillinen tavaraa. Pari huonekalua. Hämmästelin naista jota en tunnistanut itsessäni. Minä jolle jokainen keräämäni upea vanha tavara oli ollut pyhä, annoin, tai myin kaiken pois. Jopa joulukoristeet joita olin vuosikymmeniä kerännyt, rakastanut. Löysin itseni tuolla matkalla. Naisen joka luuli ettei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Naisen joka pelkäsi kaikkea näkyvää ja näkymätöntä ympärillään. Aloin ymmärtämään mikä oli minun elämäni tarkoitus. Koko elämäni minä halusin olla vapaa. Antaa aikaa itselleni, lapsilleni, puolisolleni. Kaiken aikaa minulla oli liian kiire. Liikaa töitä, vastuuta. Kaikki se mitä minulla oli tuli niin kalliiksi ylläpitää ettei ollut aikaa pysähtyä sen äärelle.

Olin vain juossut sitä oravan pyörää joka meille uskotellaan ainoaksi mahdollisuudeksi elää. Halusin löytää elämätehtäväni, suuremman tarkoituksen kyvyilleni. Päätin alkaa tekemään työtä jolla on merkitys, löytää unieni salaperäisen miehen ja saada silti olla vapaa. Loin itselleni työn josta en saanut rahallista korvausta. Ei olin vapaa kaikesta koska määrittelin sen itse mitä halusin tehdä. Tein työtä ilman palkkaa muutaman vuoden. Autoin ihmisiä, elin omistusasunnosta saamilla rahoilla ja etsin totuutta. Talletin sydämeeni uskomatonta oppia, kokemuksia joita ei voi missään mitata.

Tuli päivä jolloin unieni mies käveli eteeni, kera seitsemän vuotiaan pojan. Ensimmäisen kerran otin vastuun. Rakkaudesta. Lapsesta joka ei ollut omani. Päätin olla se joksi olin palannut. Ihminen joka ymmärtää elämän syvemmän olemuksen. Rakkaustarinasta voisi kirjoittaa kirjan, ehkä sen vielä teenkin. Niin paljon ihmeitä, johdatusta, satua sisältyy siihen kertomukseen. Se miksi jaan tämän kaiken on se viesti mitä haluaisin jokaiselle ihmiselle kuiskia: Rakasta itseäsi niin paljon ettet koskaan elä vastoin omaa sisimpääsi. Tee asioita jotka tekevät sinut aidosti onnelliseksi. Kaikesta siitä mikä ei tee voi päästää irti. Kukaan toinen ei voi määrittää puolestasi mikä on sinun elämäsi tarkoitus. Vain sinä tiedät. Mutta sen voin luvata että jos lähdet matkalle omaan sisimpääsi hämmästyt siitä mitä löydät. Voi olla että etelänmatkaksi riittää kävely lähimetsään, sisälläsi oleva tyytyväinen hyrinä sen kertoo. Voi olla että unelmien rakkaus oli koko ajan vierelläsi et vain ehtinyt pysähtyä siihen tai voi olla että uskaltaessai irtipäästää ihmissuhteesta joka on tullut tienpäähän löydät jotain uskomatonta. Itsesi, tosi rakkauden.

Ps. kuvissa tarina siitä että kaikkea pitää kokeilla...luulin maalanneeni ihan kaiken mitä voi maalata mutta sitten älysin ettei se pidä paikkaansa, en oo koskaan maalannut jääkaappia..no nyt oon..