Kulutusjuhlaa....

Kulutushulluutta a'la villa Unelma. Ensin rouva maalaa kaikki uudeksi, hienoksi ja tasaiseksi. Sitten tulee suru siitä että kaikki on liian täydellistä, lattiamaali kiiltää ja se ei ole hyvä asia. Pöydän pinta on liian siisti ja tasainen. Kuljen ja mietin miten "pelastan" taloon takaisin rosoisen hengen. Sen joka kertoo eletystä elämästä, sen jossa jokainen likatahra ei vaadi välitöntä puhdistusta. Muistan hiomakoneen. Sen joka maksoi kirpputorilla kokonaiset viisi euroa. Pian saa kyytiä kaikki pinnat. Raavin karhealla hiomapaperilla ja hymyilen. Tuska helpottaa. Nyt ei näy jokainen likatahra, on kotoisempaa. Hieno pöly laskeutuu jokaiselle pinnalle ja ajattelen olevani hullu. Kuka hioo niin että koko koti on pölyn peitossa. Siivottuani ripustan joulukoristeita, en kuuseen vaan seinään, vanhaan ikkunaan. Riemuitsen siitä että meillä on lupa tehdä asiota omalla tavallamme. Olla persoonia.

Olen löytänyt elämääni taian. Olemisen sietämättömän keveyden, syvän ymmärryksen siitä että aikaa on. Juuri sille minkä itse kokee tärkeäksi. Juostessa kilpaa kaiken suorittamisen, haluamisen kanssa kadottaa sen mikä on kaikkein merkityksellisintä. Ajan. Sitä on loputtomasti. Riippuu siitä miten sitä katsoo. Mielessäni jaan päivän tunnit ja ymmärrän että minulla on aikaa myös vain olla. Aloitamme miehen kanssa jokailtaisen tradition. Sänkyyn iso kasa tyynyjä, kuuntelemme musiikkia, katselemme videoita, dokumetteja, olemme ihan lähekkäin. Kissat hakeutuvat jalkopäähän. Puhumme. Katsomme toisiamme silmiin ja ja huokaamme onnesta. Norjalaisten keksimä Hygge termi muotoutuu meillä hykertelyksi. Meidän kahden rakkaus on pesä jossa poikanen voi turvassa raivota ja koetella rajoja. Meillä on aikaa. Loputtomasti. Silloin kun käytämme sitä harkiten. Rakkauteen.